Tampereen Taidemuseo: HYPER – mitä on ihmisyys?

Seison Tampereen Taidemuseon yläkerrassa. Itkettää. Järjellä osaan kyllä löytää montakin syytä kyynelille. Lauseenpätkät päässä nostavat mieleen kaikuja menneisyydestä, muistoja hyvistä ja hyvin vaikeista hetkistä.

Tunne kuitenkin karkaa logiikkaa. Se tuntuu kuristuksena kurkunpäässä, pulttaa jalat lattiaan ja pakottaa tuijottamaan.

Taidemuseoon on rakennettu HYPER-näyttely. Sen kolmessa kerroksessa esillä on ihmisiä. Realistisia patsaita kuvaamassa usein oikeita ihmisiä, joille mallinsa ovat toisinaan lahjoittaneet vaatteitaan ja jopa karvojaan.

Yläkerrassa kosteiden silmieni edessä seinällä roikkuu isoäidin käsi, Valter Adam Cassotton teos nimeltä Liittykäämme yhteen.

Hauraan ihon alta paistavat siniset verisuonet. Muutama hento ihokarva hohtaa valossa. Kynnet ovat koppuraiset, mutta hoidetut.

Käsi kuuluu paljon tehneelle ihmiselle. Sen juonteet ja rypyt kertovat tarinaa elämänmittaisesta uurastuksesta, vaikka ikä on jo sormet kangistanut. Ranteessa roikkuu rukousnauha.

Teos tuo lähelle jo ikiunta nukkuvan isoäitini kosketuksen iholla.

Käsi on niin aidon oloinen, että sitä tekee mieli silittää. Rakennetuksi ruumiinosan paljastaa vain se, että se on melkein kokoiseni. Ja pultattu kiinni museon seinään.

HYPER on ensimmäinen näyttely pitkään aikaan, joka herättää tunteita vielä kauan museosta poistumisen jälkeen.

Siellä me kuljimme hämäriä käytäviä, joukko toisillemme tuntemattomia ihmisiä, ja tuijotimme patsaita, joiden odotimme minä hetkenä tahansa tuijottavan takaisin.

Toisiamme emme kuitenkaan uskaltaneet katsoa.

Kukaan ei osoittanut kameralla kasvoihin ja sanonut, että kaartuupa leukasi kauniisti korvia kohti.

Osa, jollei kaikki, teoksista tutkinevat tätä ihmisyyden ristiriitaa. Olemassaolollaan kysyvät, kuka katsoo ja ketä.

Miksi arjessa kuljemme niin välinpitämättöminä ohi asioiden, joita taiteen muodossa kuvaamme muistoksi talteen – käsiä, nännejä, varpaita, kyynärpäitä?

Samoja asioita, joita virtuaalitodellisuudessa muokkaamme filttereillä siloisemmiksi, ihmettelemme täällä ääneen autenttisen rosoiseksi rakennetun kauneutensa takia.

Näyttely saa miettimään, miksi niin kiireellä haluamme rakentaa toisenlaisia todellisuuksia, kun selvästi omassammekin on vielä paljon kaunista huomaamistaan odottamassa.

Teknologian ja tekoälyn kehityksen kiihdytyskaistalla joudumme jo nyt jatkuvasti kysymään saman kysymyksen, mitä näyttely herättää: mikä on aitoa ihmisyyttä? Tiedämmekö itsekään? Ja onko sillä kohta enää edes väliä?

Ennen lähtöä seison pitkään kivipaasilla istuvan vanhan naisen luona.

Marc Sijanin Nurkassa -teoksen realistisen kokoinen patsas esittää huivipäistä naista, jota elämä on kohdellut kaltoin. Paljaat jalat ovat likaiset, jalkapohjat kertovat monista kuljetuista kilometreistä. Ryppyisiltä kasvoilta on toivo jo kadonnut.

Ilme on tuttu. Saman oloisia naisia ohitan lähes päivittäin keskustan kaduilla polvillaan, tyhjä pahvimuki kädessään.

Olisiko maailmani toisenlainen jos jäisin kadullakin katsomaan? Jos kaikki jäisimme? Etsimään huoli-uurteiden joukosta merkkejä naururypyistä; vihjeitä siitä, että takana on myös onnellisia aikoja?

Ehkä olisi, ehkä ei.

Näyttely kuitenkin palautti muistamaan, kuinka paljon kauneutta jokainen meistä kantaa mukanaan myös synkempinä aikoina.

Ja kuinka samalla tavalla kuin teoksia ihaillessa, aion taas hetken muistaa ihailla myös ääneen ihmisyyden yksityiskohtia sellaisia kohdatessa.